Vanhuksia ei arvosteta tarpeeksi, palvelut ovat kyseenalaisia ja puutteellisia. Erään hoivakodin arkeen lähes puoli vuotta tutustuneena ja sitä läheltä seuranneena voin todeta, että ihmisarvon kunnioittaminen sekä huomioiminen on niillä hoitoresursseilla lähes mahdotonta.
Välillä haukoin henkeä kun seurasin millä henkilöstö vahvuudella hoivakodin osastoa pyöritettiin. Hoivakodin hoitajat pääsääntöisesti yrittivät kaikkensa, joten siitä kaikki kunnia tunnollisille hoitotyön ammattilaisille. Mutta surullista oli kuitenkin ilmassa leijuva huono ilmapiiri, joka kuormitti myös hoivakodin asukkaita. Kyseenalaista on myös se kuinka työntekijät kritisoivat ja valittivat työnsä raskautta ja asukkaiden raskautta vieraileville omaisille.
Kuntien taloudet ovat tiukoilla ja rahaa ei sada taivaasta, paineet ovat kovat. Kun kohdentaa rahaa toiselle niin joltain se on pois eli ”piiri pieni pyörii”. Inhimillisyys on käsite, joka on varmasti olemassa mutta tiukkoina taloudellisina aikoina se ei taida yltää ihan arkeen ja käytäntöön.
Vanhukset jotka hoivakoteihin asutetaan ovat jo tilanteesta isossa kriisissä. Omasta kodista pois muutto vieraaseen ympäristöön saa monen pään sekoamaan. Lisäksi pitäisi kestää se, että ei pystykään enään tulemaan itsenäisesti toimeen vaan tarvitsee muiden ihmisten apua hyvin yksinkertaisissakin asioissa. Henkinen tuki on avain asemassa vanhuksen arjessa hoidollisen työn lisäksi.
Ihminen on helposti aika yksin vaikka ympärillä olisi kymmeniä muita ihmisiä, silloin kun pää toimii kirkkaasti mutta keho on sanomassa sopimusta irti. Kuinka voit hyväksyä sen että sinulle laitetaan vaipat? kuinka hyväksyt sen ettet pysy pystyssä ilman rollaattoria? kuinka hyväksyt sen että jaat uuden kotisi kymmenien muiden kanssa? entä kuinka siedät sen pelon minkä kuoleman ajatteleminen aiheuttaa?
Eräs kaunis rouva kysyi minulta aina kun menin hoivakodille ”milloin minä kuolen” ja koskaan en oikein tiennyt mitä vastaisin. Toinen kuiskasi kerran ”et tiedä miten kamalaa tämä on olla riippuvainen kaikista muista”. Joskus minua hymyilytti, kun mummot ja papat, ”katselivat telkkua” rivissä, silmät kiinni vierivieressä torkkuen…siinä taisi olla turvallista, olla yhdessä samassa tilanteessa.
Onko minun pakko hyväksyä tämä epäkohta yhteiskunnassamme? Epäkohta joka tarkoittaa että laiminlyömme heitä, jotka ovat meidät tai vanhempamme kasvattaneet, elättäneet ja usein kaikkensa antaneet puolestamme. Onko kuoleva jo ns. menetetty tapaus, ettei siihen kannata taloudellisesti satsata?
Itsekin saatan olla joku päivä jossain hoivakodissa, kyllä minä toivon että minulle riittää aikaa ja henkistä tukea vaipan vaihdon ohella. Vanhusten asioita ei saa vähätellä eikä resursseja vähentää, vanhuksillekin kuuluu ihmisoikeus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti