Uurna tulee postiennakolla

Eläinlääkäri kertoo "uurna tulee postiennakolla lähipostiinne", aika epätodellista vaikka kyse onkin koirasta. Pakko esittää vastakysymys "tietääkö ne postin tädit mitä paketissa on" ?. Jostain syystä valitsemme kuitenkin noudon Mäntsälästä polttopaikasta.

Päätös oli tehtävä tänään ja oli vaikea viedä Sara sinne elänlääkäriin, en pystynyt katsomaan sitä enään silmiin vaikka tiesin tekeväni tavallaan oikein, koska ihan kohta hän olisi kivuista vapaa. Jotenkin oli vaikea ymmärtää/hyväksyä, kun eläin on niin ihmisen armoilla, tässäkin asiassa oli ihan turhaa kysyä hänen mielipidettään.

Ahdas vastaanottohuone, kolkko sisustus, oli vaikea kestää siinä vierellä kaikki ne minuutit, koska ne olivat niin pitkiä. Viimeinen hengenveto ja se oli sitten siinä. Ihan kamala olo.

Lemmikkiystävän menettäminen on tuskallista, vaikka tähän on osattu varautua jo kuukausia. Koira on ollut lapsille seuralainen, tuki ja turva koulun jälkeen, se on ollut harrastuskaveri, sille on voinut kertoa surut ja ilot, se on ollut lääke halipulaan ja vaikka mitä. Lapsille koira hankittiinkin, vaikka hoitovastuu olikin pitkälti meillä aikuisilla.

Kyllä mä kaipaan kovasti Sara sinua <3 Kunpa olisin saanut rapsuttaa sua vielä edes tämän syksyn ja talven.

Pipo päässä pakkasessa

Kello kuusi sunnuntai aamuna Koivukylän asemalla, pakkasta -10 astetta. Kaiuttimista kuuluu "N juna Helsinkiin on peruttu teknisistä ongelmista johtuen". Naiset asemalla pipoineen , eväskasseineen ja ilmeettömineen kasvoineen katsovat toisiaan. Hetkessä on muodostettu ryhmiä, joista kaksi porukkaa ottaa taksin ja muut jakautuvat omille teilleen. 

Yhtään miestä en nää asemalaiturilla. Nousen taksiin kolmen minulle tuntemattoman naisen kanssa. "Tikkurilan asemalle" sanoo etupenkille noussut nainen. Taksissa ymmärrän että kaikilla muillakin on sama tavoite, ehtiä töihin myöhästymättä, koska myöhästyminen pitkittää yövuorolaisten työaikaa, heitä olemme menossa vapauttamaan keinolla millä hyvänsä. 

Tänään Korson S marketissa kassajonossa työviikon jälkeen paineessa, että kotona ei tarvitse odotella mietin näitä aamuja kun tein kolmivuorotyötä. Mietin niitä tuntemattomia naisia Koiviksen asemalla yli viisi vuotta sitten ja ajattelin, hitto meitä on paljon, meitä jotka taivumme niin moneksi itseämme säästelemättä.

Eniten ehkä harmitti siinä vaiheessa, kun olin jo pakannut ne viisi muovikassia tupaten täyteen, sulloutunut autoon (onneksi oli sellainen) ja jouduin ajamaan kodin oven eteen tyhjäämään ne ja kukaan ei sitten ollut auttamassa. Tai missä kohti se tatti otsaan suurimmaksi kasvoi, sitä on vaikea sanoa.....

Olin ajatellut kirjoittaa tänään työvoimatoimistosta ja työllisyys asioista mutta olen liian väsynyt ajattelemaan mitään niin monimutkaista byrokraattisia kuvioita. Tosin eihän tää aihe paljoa eroa ajatellusta aiheesta. Samaan aikaan tässä tulvii mieleen työn ja perheen yhteen sovittaminen, palkkaujärjestelmä, arvostus jne jne.

Nyt toivon löytäväni tähän tekstiin valokuvan jossa olen pipo päässä pakkasessa ja sen jälkeen toivon että alan hieman jäähtymään viikon jäljiltä.......pientä tunnekuohua havaittavissa. 

Syrjäytynyt vai ei - kenellä valta määritellä?

Taas puhun syrjäytymisestä, vaikka se on terminä jo ihan kamala. Termi auttaa sanomaan ison ja laajan asian nopeasti ja lyhyesti, mutta vääristää myös helposti, se jopa syrjäyttää lisää ja loukkaa, silloin kun se koskettaa jotain ihmisenä. Niin ja kukapa sen nyt sitten määrittää milloin olet syrjäytynyt, niin ja mitä se tarkoittaa kenellekkin, pitäisikö jokaisen itse saada päättää onko syrjäytynyt jostain vai ei.....

Eilen oli kuitenkin upea tilaisuus Vantaan kaupungintalolla, jossa KansalaisAreena ry haastoi kaikki Vantaalaiset kuntavaaliehdokkaat mukaan Mentorikamppikseen. Tässä tuli taas ihan konkreettinen vaikuttamismahdollisuus kunnallisvaaliehdokkaana.

Kamppismateriaalissa puhutaan nuorten syrjäytymisestä ja siitä kuinka se on vakava uhka myös monelle Vantaalais nuorelle.

Jokaiselle haasteen vastaanottaneelle nimetään joku nuori, jonka kanssa alkaa ainakin vuoden mittainen matka.

Mentorointisuhde tarkoittaa sitä, että tapaamme säännöllisesti, teemme yhdessä, tutustumme ja asetamme yhteisiä tavoitteita. Kumpikin osapuoli hyötyy tästä eli minulla on mahdollisuus saada ajankohtaista näkökulmaa nuorten elämään ja tilanteisiin Vantaalla ja hyödyntää sitä ajamalla nuorten hyvinvointia lisääviä asioita kunnan eri päätäntä portaissa. Toivottavasti minä voin olla myös nuorelle avuksi jotenkin, erityisesti toivon tietenkin että voisin olla hyvä aikuisen roolimalli.

Kamppis kestää vuoden ja toivotaan että minulla ja nimetyllä nuorella kemiat kohtaavat. Mentorointisuhteesta sitten kehittyy vuoden aikana omanlaisensa, itse lähden tähän mukaan avoimin mielin yhdessä perheeni kanssa.

Varmaan kerron tästä prosessista jatkossakin ainakin yleisellä tasolla.

Sauli Niinistön vinkit

Kovasti puhuttaa mediassa Sauli Niinistön vinkit nuorten syrjäytymisen katkaisemiseksi ja ehkäisemiseksi. Niillä on varmasti hyvät tarkoitusperät ja visiokin on mitä hienoin.

Ihan tavalliset asiat usein estävät syrjäytymisen, mutta jokainen ns. riskiryhmään kuuluva omaa täysin uniikin tarinan sekä historiansa. Ja tämä historia on yksi syy mikä estää asioita toteutumasta sekä estää syrjäytymiskierteen pysähtymistä. Meillä on paljon perheitä, joissa monessa polvessa pahoinvointia ja sen katkaiseminen ei onnistu enään näillä arjen pikku vinkeillä.

Jos nuoren vanhemmat eivät voi hyvin ja isovanhemmillakin on haasteensa, miten me rakennamme tukiverkoston, joka tukee nuoren eheytymistä?

Mutta niinkuin olen tuumannut kymmeniä kertoja aiemminkin, jokainen elämäntarina on ihan uniikki. Niinpä Niinistön kamppista ei kannata wessasta vetää alas, sillä voidaan edistää niiden hyvinvointia, joihin nämä esitetyt keinot vielä toimivat ja jos nämä ohjeet ja oppaat auttavat yhtäkin yksilöä tai perhettä, ei kampanja ole mennyt hukkaan.

Vantaalla KansalaisAreena ry on haastanut kunnallisvaaliehdokkaat mentoreiksi nuorille. Infotilaisuus asiasta pidetään kaupungintalolla huomenna ja aion ottaa haasteen vastaan. Hienoa, että ehdokkuuteni mahdollistaa tähän ryhtymisen, mitä se sitten tarkoittaa käytännössä, niin se selviää huomenna.

ihan Mummona !

"Mistä on pienet tytöt tehty? Sokerista, kukkasista, inkivääristä, kanelista. Niistä on pienet tytöt tehty."

Näitä makuja on maisteltu. Tänään tyttärentyttäreni päätti alkaa kutsumaan minua Mummoksi ja sehän sopii. Itse olin suunnitellut olevani Mummu, mutta se ei sitten maistunut ja tässä sitä nyt ollaan sitten ihan Mummona.

Isovanhemmuus on asia mitä olen miettinyt ennenkin, kait täälläkin, mutta se on hieno asia.  Se ei ole hieno vain siksi, että voi tituleerata itseään Mummoksi vaan se on hieno asia erityisesti siksi, että näkee kuinka oman lapsen jälkikasvu kehittyy ja kasvaa, tajuaa että elämään on tullut jatketta lisää.

Isovanhemmuus on mielestäni aina ollut lapsenlapsen oikeus. Olen sitä mieltä, että lapsista kasvaa ehyempiä ihmisiä, jos he ymmärtävät taustojaan ja sukuaan laajemmin sekä tuntevat sukuhistoriaa ihmisten kautta, ei vain paperilta.

Kaikki eivät kuitenkaan halua olla mukana isovanhemman roolin kautta. Jokainen toki itse päättää kuinka toimii, mutta tällähetkellä on vaikea käsittää miksi joku jättäisi kokematta jotain näin hienoa.

Tiedän, että esim. välimatkat tuovat isovanhemmille haastetta ja tapaamisia ei ole aina helppo järjestää. On varmasti lukuisia syitä mitkä vaikeuttavat yhteydenpitoa ja se on kovin ymmärrettävää mutta surullista kaikkien osapuolten kannalta.

Minä itse kasvoin lapsuuteni ja nuoruuteni kolmessa polvessa eli äidinisä asui aina kanssamme. Pappa oli aina  paikalla, jos vanhemmat olivat muualla töiden tms. vuoksi. Oli turvallista kasvaa perheessä, jossa näkökulmiakin tuli laajasti monesta ikätasosta.

Mietin tässä samalla, että miten mahtaa meidän palvelujärjestelmä Vantaalla huomioida isovanhemmuuden esim. lapsen kasvun tukena? Tulee mieleen neuvola, päiväkoti ja koulu? Miten paljon todellisuudessa tehdään yhteistyötä esim. vanhainkotien kanssa. Mitenköhän lastensuojelussa? Pitääkin tehdä tästä valtuustoon kirjallinen kysymys.

                               Kuvassa: Pappa, äiti ja lapsenlapsi <3

Monta kysymystä, nolla vastausta ?

Eräs mieshenkilö kirjoitti minulle edellisen blogini jälkeen näin:

"Onko kaikilla mahdollisuus onnistua? Kuinka kaikilla lapsilla ja nuorilla olisi parempi mahdollisuus onnistua?

Kun asiat ovat päässeet siihen jamaan, että huostaanotot ja muut pakkotoimet tulevat kysymykseen on mielestäni jo epäonnistuttu jollain tavalla. Siinä tilanteessa asiat ovat päässeet jo liian pitkälle ja se vaatii todella suuria panostuksia ja niidenkin jälkeen oletan mahdollisuuksien olevan melkoisen heikot?

Kuinka pääsemme näiden ongelmien juureen?

Arja peräät aikuisten vastuuta kirjoituksessasi, vastuuta myös hieman yli omien aitojen. Tämä ei kuitenkaan tosielämän nykymaailmassa, jossa yhteisöllisyys on vierasta oikein meinaa toimia, vaan se koetaan kyttäämisenä eikä välittämisenä. No tätä "välittämistä" siihen tottumattomassa ympäristössä halveksutaan ja se johtaa vääjäämättä eripuraan ja selkkauksiin.

Pystyisikö koulut ottamaan enemmän vastuuta objektiivisenä tahona? Oikeaa vastuuta nuorten hyvinvoinnista ja vieläkin tärkeämpänä vanhempien onnistumisesta ja heidän hyvinvoinnistaan?

Monta kysymystä, nolla vastausta."

Ollaan niin suurten kysymysten äärellä, että henkeä salpaa. Eikä minullakaan ole vastauksia, ei ole yhtä oikeaa vastausta eikä tapaa. Mutta ihan jokainen lapsi ja nuori ovat yhtä arvokkaita ja ansaitsevan samantasoisen turvan ja hyväksynnän elämäänsä.

Pieneistä puroista syntyy suuria jokia tai jotain sinnepäin, mutta keinoja on ja aion niistä tarttua yhteen kamppiksen aikana.

Vantaalla Kansalaisareena on haastanut kuntavaaliehdokkaat mukaan oppaiksi nuorille. He järjestävät asiasta tiedotustilaisuuden 19.9 kaupungintalolla, jonne olen ilmoittautunut. Tässä projektissa käsittääkseni sitoudutaan vuodeksi kerrallaan. Ja kerron tästä lisää lähempänä.

Aiheesta oli myös paikallislehdessä :

 http://www.vantaansanomat.fi/artikkeli/130031-kuntavaaliehdokkaat-haastetaan-oppaiksi-syrjaytyneille-nuorille

Tarvitaan kaikkia meitä talkoisiin nuorten hyvinvoinnin lisäämiseksi, mitä Sinä ehdotat? On taisteltava siitä, että kunnan rahat kohdistuvat ennaltaehkäisevään työhön ja syrjäytymisen ehkäisyyn, perhetyöhön ja yleisesti lasten ja nuorten hyvinvointiin, Nuoret ovat meidän tulevaisuus!

Ketä lastensuojelussa suojellaan?

Se mikä sai mut kirjoittamaan on tämä julkinen oivallus siitä, että lastensuojelun viranomaisten toiminta ei ehkä olekkaan sellaista, kuin sen on oletettu olevan. Kuntasektorilla liian usein tuotetaan ne palvelut mitkä on lainvelvoittamia ja muuhun ei sitten raha enään riitäkkään.

Vantaalla on esim. lastensuojeluun liittyen kymmeniä ellei satoja tarinoita siitä kun ei ole tarpeeksi resurssia hoitamassa niitä sosiaalityön asioita mitä esim. lastensuojelun kuuluisi hoitaa. Vantaa hoitaa lakisääteiset palvelut kunnan toimesta, mutta muuta toimintaa ei ole pakko tuottaa, kaikki muu onkin sitten moraalin varassa.

Minusta on kohtuullista, että viranomaisetkin joutuvat edesvastuuseen siitä, että eivät ole hoitaneet tehtäviään niinkuin olisi täytynyt hoitaa. Tässä on kuitenkin kolikon kääntöpuolikin eli ne viranomaiset jotka kunnalle työskentelevät eivät voi vaikuttaa siihen esim. onko väkeä tarpeeksi töissä vastaamaan työtehtävien määrään.

Vajaa vuosi sitten Vantaalla oli yli neljänkymmenen sosiaalityöntekijän vaje ja tämän vajeen vastuut oli jaettu niille, jotka viroissaan toimivat. Se johti myös siihen, että Vantaakin sai huomautuksia mm. siitä, ettei lastensuojeluilmoituksia pystytty tarkistamaan lain velvoittamassa määräajassa.

Sosiaalityön lisäksi rahan puutteesta kärsii mm. poliisi ja tutkinnat pitkittyvät resurssipulan vuoksi. Lastensuojelu tarvitsee poliisilta tutkinnan tuloksia voidakseen viedä asioita eteenpäin.

Entä jos kukaan ei usko tai uskalla? Olen miettinyt paljon myös sitä että kuinka paljon pelko estää jopa viranomaisia toimimasta. Onko helpompi jättää asiat muiden vastuulle, kun huomaa asian olevan erittäin haastava. Kuinka paljon salassapito velvollisuus suojelee viranomaisvirheitä? Entä synergia kentällä, mitä se tarkoittaa käytännössä?

Sitten jää vielä jäljelle kysymys, eikö meillä kaikilla ole vastuumme? Uskon, että lukuisilla aikuisilla olisi mahdollisuus vaikuttaa sekä auttaa ilmoittamalla tosin sitten tullaan taas siihen kohtaan, että kuka ne ilmoitukset ehtii tutkimaan.

Sekava ajatuksen juoksu tässä laajassa aihekentässä saa minut jälleen kysymään ketä siellä lastensuojelussa oikeastaan suojellaan?

Kaiken vuodatuksen jälkeen haluan sanoa, että arvostan jokaista lastensuojelun työssä toimivaa, yksilöinä heistä varmasti jokainen pyrkii parhaimpaansa. Työkenttä on mielenkiintoinen, mutta vaativa ja varmaan myös erittäin epäkiitollinen.

Näin talousarvion valmistelun ohessa katse on hyvä kääntää kunnissa poliittiseen päätöksen tekoon ja virkamiesjohdon suuntaan. Vastuunkantoa on vaadittava tässäkin asiassa.