Näitä makuja on maisteltu. Tänään tyttärentyttäreni päätti alkaa kutsumaan minua Mummoksi ja sehän sopii. Itse olin suunnitellut olevani Mummu, mutta se ei sitten maistunut ja tässä sitä nyt ollaan sitten ihan Mummona.
Isovanhemmuus on asia mitä olen miettinyt ennenkin, kait täälläkin, mutta se on hieno asia. Se ei ole hieno vain siksi, että voi tituleerata itseään Mummoksi vaan se on hieno asia erityisesti siksi, että näkee kuinka oman lapsen jälkikasvu kehittyy ja kasvaa, tajuaa että elämään on tullut jatketta lisää.
Isovanhemmuus on mielestäni aina ollut lapsenlapsen oikeus. Olen sitä mieltä, että lapsista kasvaa ehyempiä ihmisiä, jos he ymmärtävät taustojaan ja sukuaan laajemmin sekä tuntevat sukuhistoriaa ihmisten kautta, ei vain paperilta.
Kaikki eivät kuitenkaan halua olla mukana isovanhemman roolin kautta. Jokainen toki itse päättää kuinka toimii, mutta tällähetkellä on vaikea käsittää miksi joku jättäisi kokematta jotain näin hienoa.
Tiedän, että esim. välimatkat tuovat isovanhemmille haastetta ja tapaamisia ei ole aina helppo järjestää. On varmasti lukuisia syitä mitkä vaikeuttavat yhteydenpitoa ja se on kovin ymmärrettävää mutta surullista kaikkien osapuolten kannalta.
Minä itse kasvoin lapsuuteni ja nuoruuteni kolmessa polvessa eli äidinisä asui aina kanssamme. Pappa oli aina paikalla, jos vanhemmat olivat muualla töiden tms. vuoksi. Oli turvallista kasvaa perheessä, jossa näkökulmiakin tuli laajasti monesta ikätasosta.
Mietin tässä samalla, että miten mahtaa meidän palvelujärjestelmä Vantaalla huomioida isovanhemmuuden esim. lapsen kasvun tukena? Tulee mieleen neuvola, päiväkoti ja koulu? Miten paljon todellisuudessa tehdään yhteistyötä esim. vanhainkotien kanssa. Mitenköhän lastensuojelussa? Pitääkin tehdä tästä valtuustoon kirjallinen kysymys.
.JPG)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti