Pipo päässä pakkasessa

Kello kuusi sunnuntai aamuna Koivukylän asemalla, pakkasta -10 astetta. Kaiuttimista kuuluu "N juna Helsinkiin on peruttu teknisistä ongelmista johtuen". Naiset asemalla pipoineen , eväskasseineen ja ilmeettömineen kasvoineen katsovat toisiaan. Hetkessä on muodostettu ryhmiä, joista kaksi porukkaa ottaa taksin ja muut jakautuvat omille teilleen. 

Yhtään miestä en nää asemalaiturilla. Nousen taksiin kolmen minulle tuntemattoman naisen kanssa. "Tikkurilan asemalle" sanoo etupenkille noussut nainen. Taksissa ymmärrän että kaikilla muillakin on sama tavoite, ehtiä töihin myöhästymättä, koska myöhästyminen pitkittää yövuorolaisten työaikaa, heitä olemme menossa vapauttamaan keinolla millä hyvänsä. 

Tänään Korson S marketissa kassajonossa työviikon jälkeen paineessa, että kotona ei tarvitse odotella mietin näitä aamuja kun tein kolmivuorotyötä. Mietin niitä tuntemattomia naisia Koiviksen asemalla yli viisi vuotta sitten ja ajattelin, hitto meitä on paljon, meitä jotka taivumme niin moneksi itseämme säästelemättä.

Eniten ehkä harmitti siinä vaiheessa, kun olin jo pakannut ne viisi muovikassia tupaten täyteen, sulloutunut autoon (onneksi oli sellainen) ja jouduin ajamaan kodin oven eteen tyhjäämään ne ja kukaan ei sitten ollut auttamassa. Tai missä kohti se tatti otsaan suurimmaksi kasvoi, sitä on vaikea sanoa.....

Olin ajatellut kirjoittaa tänään työvoimatoimistosta ja työllisyys asioista mutta olen liian väsynyt ajattelemaan mitään niin monimutkaista byrokraattisia kuvioita. Tosin eihän tää aihe paljoa eroa ajatellusta aiheesta. Samaan aikaan tässä tulvii mieleen työn ja perheen yhteen sovittaminen, palkkaujärjestelmä, arvostus jne jne.

Nyt toivon löytäväni tähän tekstiin valokuvan jossa olen pipo päässä pakkasessa ja sen jälkeen toivon että alan hieman jäähtymään viikon jäljiltä.......pientä tunnekuohua havaittavissa.